Silmälasipäinen koira

Kaikkea sitä matkamies reissuillaan näkeekin. Jokunen aika sitten istuin kahvilan ulkoterassilla nauttimassa tummaa cafe solo kuppostani, ilman kermaa ja sokeria, aivan naturaalina sen hitaasti nautiskellen siemailen . Kuinka ollakaan siihen  viereiseen pöytään istui vanha mies, koira oli hänellä mukanaan. Ja mikäs siinä, useinhan on ihmisellä koira hupinaan ja juttukaverina.

Katsoin elikkoa tarkemmin, kiltin oloinen, olisiko ollut sekarotuinen, ehkä hiven buldoggia sukupuussaan. Erikoista tässä koirassa oli että sillä oli silmälasit päässään, reilunkokoiset linssit ja mustat sangat, ihan fiksun näköiset kakkulat.

Rohkaistuin koiran omistajalta kysymään  että miksi koira käyttää silmälaseja vai onko vain turhamainen ja näön vuoksi haluaa.  Ensin mies katsoi minua vähän pitkään, ehkä arvioi olenko humalassa tai muuten epäillyttävä.  Taisi hyväksyä kun alkoi kertoilla kumppaninsa ongelmasta. Oli vähitellen vanhuttaan muuttunut niin huono- ja likinäköiseksi että käveli päin puita ja ihmisiä, ei saanut piissasuihkuaankaan osumaan lyhtypylväisiin.

Ratkaisu ongelmiin oli yksinkertainen, Manuelille (se oli koiran nimi) hankittiin lasit. Ensin yritettiin siroja metallisankaisia kertoi mies, mutta niitä ei koira hyväksynyt, pudisteli pois päästään  opikkoliikkeen lattialle,  murisi sekä äyski rilleille, vähän hampaitaankin näytti. Mutta kun kokeiltiin mustia pokia niin heti kelpasivat. Kotona sisätiloissa ei Manuel kuulemma niitä käytä mutta ulos ei suostu ilman lasejaan lähtemään

ni