Saaliskaloja Lyngen vuonolta

Uskokaa tai älkää nämä kaikki olivat herkullisia. Kannattaa ajaa reilut tuhat kilometriä että pääsee herkuttelemaan. Vain yhtenä päivänä viikon mittaan piti käristää savustettua siansivua vaihteluksi. Eikä niihin hevin kyllästy, tuoreisiin vuonokaloihin. Se vähän jäi kaivelemaan kun ei Ruijanpallasta saatu. 

Lottovoittajan ongelma

Muudan naapurini oli ajautunut vaikean ongelman eteen. Kun loton miljoonavoitollaan olisi ensin ostettu uusi asunto ja kesähuvila, pari autoa hankittu, henkilömersu ja citymaasturi, purjehdittu pari luxusristeilyä, uusittu garderoobi, annettu mojovat taskurahat lapsille ja mieluisimmille sukulaisille niin mitäs muuta vielä pitäisi hankkia.  Rahaa olisi vielä runsaasti jäljellä. Tuli luokseni ongelmansa kanssa kaksi valokuvaa mukanaan. Kertoi että kun tekisi mieli hankkia jotain erikoista, jotain mistä on haaveillut tai ainakin luulee haaveilevansa.

Mieli tekisi mutta kysymykset pyörivät mielessä. Uskaltaisiko hankkia tällaisen ajopelin. Saisiko vaimon istumaan takapenkille. Mitä siitä naapurtkin sanoisivat, pitäisivätkö minua omituisena, kadehtisivatko. Uskaltaisiko ajaa edes niin kovaa että pääsee ohi mopedeista ja mopoautoista.

Salainen haave, tuskin kehtasi naapuri edes tätä paljastaa, vähän häpeili tuoda julki. Että hankkia käyttöönsä vanha, tyylikäs Rolls Royce. Pitäisikö pokka astua auosta kyllin arvokkaasti, jäykkä poissaoleva ilme kasvoilla kesäterassin asiakkaiden silmien alla. Kuinka nostaisi arvostustani tällainen aristokraattinen  kyyti, osaisinko olla sen arvoinen.

Vai pitäisikö hankkia molemmat. Toinen tavallaan jälkijunassa täyttämään nuoremman iän aikanaan toteutumattomia haaveita. Luulenpa että siinä kuvitelmissa käväisi myös mielikuva kuinka hellpo olisi ollut houkutella nuoruuden kesäpäivinä seuraa takaistumelle.

Rollsin hankinnan taustalla kangasteli, näin kuvittelen,  uskomus että hillityn arvokas ajopeli ikäänkin nostaisi ajajansa mahdollisesti vähän arkista ja rispaantunutta imagoa ympäristön silmissä.

Oli miten oli niin ongelmatonta ei ole mahdollisen lottovoittajankaan, naapurin, elämä

Tilasin paistettuja sardiineja

Kerran Gran Kanarialla tuttavani kertoi minulle kalaravintolasta pienessä ja syrjäisessä kylässä merenrannalla. Oli sinne joskus eksyksissä ollessaan kulkeutunut. 

Niin kiehtoi mieltäni että ajelin tuohon muutaman talon käsittävään kylään. Tilasin paistettuja sardiineja mojo perunoiden kera. Tilauksen saatuaan isäntä otti seinustalta onkensa ja pyydysti muutaman sadiinin, paistoi ne oliiviöljyssä ja toi eteeni. Kalat maistuivat erinomaisilta ja olivat taatusti tuoreita.

 Naapurisaari Teneriffa siinä siinteli taustalla, Teide ylväänä kohoaa pilvien yläpuolella ja
ravintolan isäntä sardiineja onkimassa

Herkullisia ne olivat, vieläkin herahtaa
vesi kielelleni kun kuvaa katselen.

Melkein yhtä hyviä kuin suomalaiset
muikut voissa tiristettyinä ja ne sentään
ovat maailman parhaita lautasella ihmisen syödä.

Jos joskus taas Kanarialle kulkeudun
niin tässä ravintolassa poikkean.
Tilaan jotakin isompaa kalaa, vaikkapa lupinaa tai doradoa, onhan
mielenkiintoista nähdä kuinka
sellaisen onkiminen tapahtuu.

Kamelin hajuako ilmassa

Vaikka sanotaan että on lottovoitto syntyä suomeen niin nyt viikosta toiseen jatkuvan harmauden, kosteuden ja teiden liukkauden ärsyynnyttämänä sanon että ainakin aamuisten kävelyjen maastoksi soisin itselleni mieluummin paremman puutteessa vaikka hiekkadyynit Kanarialla Maspalomasin edustalla.
Ja tässä asiassa puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä mistä todisteena jalanjälkeni kuvan oikeassa laidassa.

Kaikessa rauhassa ja yksinäisydessä neitseellisellä dyynin kupeella on auvoisa astella, vain meren kohina ja vähitellen heräävien lokkien äänenavaqus, aamuhuudot taustalla. Keveä, suolainen merituuli tuo Afrikan puolelta eksoottista kamelin tuokusua sieraimiin, korvat ovat kuulevinaan saharalaisten kamelipaimenten joka aamuisia hilpeitä tervehdyshuikkauksia kolleegoilleen, näin ainakin jos on kulkijalla aistit valppaina ja hyvä mielikuvitus.

Kaksi kuvaa Balttiasta

Niin - tässä kaksi kuvaa Balttian maasta, Vilnasta tai Riikasta en nyt muista mutta eipä sillä nyt väliä ole.
Jotenkin kiehtoo ajan hampaan jäljet rakennusten seinissä, kertovat eletystä elämästä, koristeellisia yksityiskohtia. Ja näitä riittää ihasteltaviksi niin Riikan kuin Vilnan kaduille ja kujilla.

Kerrassaan upea konstruktio, rapautunut seinä on hieno tausta kahdennetulle pääaiheelle. Tässä satunnaisen ohikulkijan silmä lepää, moni varmasti, niinkuin minäkin, pysähtyy hyväksi toviksi nauttimaan kokonaisuuden
muodostamasta harmoniasta jota täydentää ohi kulkevan liikenteen äänet.

Hupaisa näkymä, etten sanoisi leikkisä oivallus katutaiteilijalta. Tällainen teos, sen lystikkyys nostattaa arjen harmaudessa astelevan ohikulkijan mielialaa. 

No saattaa joku ahdasmielinen nutturapää kääntää päänsä pois, tuhahdella ja kiihdyttää askellustaan.

Aika riisua välihousut?

Vähitellen voitaneen tämän talven osalta jo luopua polkupyöriemme lämmikkeistä, totulella niitä pian koittavan
keväisen ahavan lempeään kosketukseen

Jos kalenteria katsoo niin kylmässä talvessa ollaan, juuri helmikuun puoliväli ohitettu. Vanhoja aikoja kun muistelen niin pakkaset paukkuivat tähän aikaan vuodesta ja oli hanget korkeat nietokset. Taloja lämmitettiin puulla, peltiuunien ja Porin Mattien sisuksissa paloi tuli, savu nousi tiilikorsteeneista kohtisuoraan siniselle pakkastaivaalle. Kylmä paukahteli kolkosti nurkkapielissä.

Mutta nyt on toisin, minäkin kylmänarka ihminen jo olen suunnittelut luopua välihousujen käytöstä. En nyt sentään hoppuile, kylmänvihat siitä voi osakseen saada jos liian yltiöpäiseksi heittäytyy.

Tiaiset ovat tulleet levottomiksi

Olen parina viime päivänä pannut merkille tiaisten levottomuuden. Eihän ne titityytä viserrä mutta sirkuttelevat, päästelevät ääniä, erilaisia ja vuolaammin kuin sydäntalvella on tiaisten tapana. Kiertelevät kurkistelemassa pönttöjä tontillani. Mielenkiintoista, vaikka vasta olemme ohittaneet talvisen helmikuun puolivälin niin kevään merkiksi kai tämä tiaisten käytös on tulkittava.

Omaa mieltä tällainen meno ja kevään aavistus ovat piristäneet niin paljon että jo vein 

kirkasvalolamppuni ullakolle.

Tämä tintti pesi taannoin pihallani, vikkelä ja rohkea se oli. Toivottavasti asettuu tänäkin vuonna majaksi pönttööni.

Päätön kala,se on sei

Se ei välttämättä ole kaunis katsella. Hetki sitten päineen ja sisuskaluineen painoi 9 kiloa¨. Asusteli sadan metrin syvyydessä Lyngenvuonon kirkkaissa ja kylmissä vesissä. Nälissään kävi käsiksi isoon juksan rautakoukkuun jossa oli somisteena jokunen riemunkirjava muovinauhan suikale.

Tuppaa vähän pannussa paistettaessa  murenemaan mikä ei menoa haitannut, herkullista runsaassa voissa tuoreeltaan paistettuna. Lopusta tehtiin kalasoppaa, Seipaloja, punaista maitoa, kermaa, reilu lohkare voita, tuoretta tilliä, sipuloita, perunan lohkoja ja valkopippuria. Kaksi päivää tätä syötiin, viisi nälkäistä miestä. Tuuheasti röyhtäiltiin päälle ja laskeduttiin ruokalevoille vatsat tyytyväisyyttään puhisten.

'

Keskikehon rakennus

 

 Kehonrakennus on taitolaji. Mitä suuhunsa pistää, on tunnettava energiasisällöt. Hallittava määrät mitä voi syödä ja kuinka usein.

Ymmärrettävä liikunnan vaikutus tai ehkä paremminkin liikkumattomuuden.

Stressiä, itsesyytöksiä, alemmuudentunteita, hengästymistä portaissa, paheksuvia katseita uimarannalla ynnä muuta, kaikkea tätä saa kehonrakennuksessaan epäonnistunut ihminen tuta. 

Late lammas

Mitä lastenohjelmiin tulee niin Late lammas on yksi suosikeistani. Lampaiden mielikuvitukselliset toimet, symppis koiran koiramaisuus ja härskit siat, hienosti käsikirjoitettu ja animaatiot toteutettu taidolla. Niin ja tietysti maatilan isäntä, yrmeä tyyppi, tosi empaattinen,uskottava ja ennustettava.


Huumoria minun mieleeni, aivan hykerryttää ja hyvän mielen tuo.

Mielikuvituksen voimaa, saattaa ihmsen itsetutkiskelemaan ja moittimaan itseään toikkoisesta ja urautuneesta olotilasta.

Polttopuiden pinoaminen

Läheinen suhteeni polttopuihin ja niiden tekemiseen sahalla ja kirveellä melkeinpä pakotti minut laittamaan nämä kuvat esille. Klapien polttaminen varaavassa takassa ja saunan kiukaassa tuottavat minulle suurta tyydytystä. Eikä tämä lämmin suhtautumiseni puun poltamiseen tule siitä että säästän kun en kuluta kallista sähköä.



Kuvista voimme päätellä että että hakkuumies suhtautuu puihinsa arvokkaasti ja hartaudella. Klapeja ei ole heitelty sikin sokin vaan ovat ne aseteltu kauniisti jopa taiteellista vaikutusta tavoitellen, sanoisin että lämmöllä on työ tehty ja hyvillä mielin. Saattaa olla että aika ajoin on puunpinoaja asetellut klapit sijoilleen kevyellä kädellä, yksi kerrallaan.

Hiidenmaan saarella Viron puolella nämä kuvasin.

Kuivattu särki

Mainio tapa säilöä kesäiset onkisärkesi on kuivata ne. Pujotat vain perkaamattomat kalat rautalankaan ja ripustat ilmavaan paikkaan eli ulos räystään alle.
Loppukesällä kun kalat ovat kuivaneet ota ne sisätiloihin, ehkä parempi jos laitat pimeään komeroon.

Ja sitten talvella kun halu kalaruokaan herää poimit sopivan määrän kapasärkiä ja valmistat niistä maistuvan kalaruuan. Herkullisuutensa lisäksi sisältää särkiruoka arvokkaita proteiineja sekä useita nimeltä nyt mainitsemattomia vitamiineja, kivennäisiä ynnä muita hivenaineita.

Vahinko että suomalaiset paljolti hyljeksivät näitä pikku herkkuja, Karjalan kannaksella ja Virossa paremmin ymmärtävät särjen arvon. Saisivat näissä lukuisissa TVn kokkiohjelmissa herättää mielenkiintoamme pikkusärkiä kohtaan.

Skotti reippailee kiltti päällään

Skottiuroiden suosima kiltti lienee ilmava ja miellyttävä asu lämpimissä oloissa. Esimerkiksi kuvan skotti käveli reipasta vauhtia helteessä pitkin merenrantaa Maspalomasin hiekalla. Piti reipasta vauhtia yllä, helmat vain tuulessa iloisesti heilahtelivat. Vaikutti aivan freesiltä sivuuttaessaan minua, aivan heittämällä meni ohi ja häipyi horisonttiin.

Menessään reippaasti vihelteli, ymmärtääkseni tapaili vanhaa skottilaista kansansävelmää, yhtä näistä joita myös säkkipillillä soitetaan. Suomalaisen korvaan vähän omituiselta kuulostaa säkkipilli, vähän monotooninista on soitantonsa, suomalaisen korvaan sävytöntä. Toista on kanteleen raikas helinä ja haitarin tenhoava ilmaisuvoima. Miltähän mahtaisi kuulostaa Säkkijrven polkka säkkipillillä puhaleltuna?

No kesällähän kiltti puolustaa paikkaansa asuksi arkeen mutta miten talvella. Saattaa Skotlannin vuorilla ja nummilla puhaltaa kolkko viima, Pohjanmeren kylmien vesien yli saapunut hyinen tuuli. Laittaako skotti silloin kinttujensa suojaksi villa- tai raappahousut? Ehkä miehekkään kuosin mukaiset legginssit? Tästä minulla ei valitettavasti ole tietoa, jos asia Sinua jäi vaivaamaan niin yritä löytää vastauksia netistä.

Silmälasipäinen koira

Kaikkea sitä matkamies reissuillaan näkeekin. Jokunen aika sitten istuin kahvilan ulkoterassilla nauttimassa tummaa cafe solo kuppostani, ilman kermaa ja sokeria, aivan naturaalina sen hitaasti nautiskellen siemailen . Kuinka ollakaan siihen  viereiseen pöytään istui vanha mies, koira oli hänellä mukanaan. Ja mikäs siinä, useinhan on ihmisellä koira hupinaan ja juttukaverina.

Katsoin elikkoa tarkemmin, kiltin oloinen, olisiko ollut sekarotuinen, ehkä hiven buldoggia sukupuussaan. Erikoista tässä koirassa oli että sillä oli silmälasit päässään, reilunkokoiset linssit ja mustat sangat, ihan fiksun näköiset kakkulat.

Rohkaistuin koiran omistajalta kysymään  että miksi koira käyttää silmälaseja vai onko vain turhamainen ja näön vuoksi haluaa.  Ensin mies katsoi minua vähän pitkään, ehkä arvioi olenko humalassa tai muuten epäillyttävä.  Taisi hyväksyä kun alkoi kertoilla kumppaninsa ongelmasta. Oli vähitellen vanhuttaan muuttunut niin huono- ja likinäköiseksi että käveli päin puita ja ihmisiä, ei saanut piissasuihkuaankaan osumaan lyhtypylväisiin.

Ratkaisu ongelmiin oli yksinkertainen, Manuelille (se oli koiran nimi) hankittiin lasit. Ensin yritettiin siroja metallisankaisia kertoi mies, mutta niitä ei koira hyväksynyt, pudisteli pois päästään  opikkoliikkeen lattialle,  murisi sekä äyski rilleille, vähän hampaitaankin näytti. Mutta kun kokeiltiin mustia pokia niin heti kelpasivat. Kotona sisätiloissa ei Manuel kuulemma niitä käytä mutta ulos ei suostu ilman lasejaan lähtemään

ni

Mansikoita tekisi mieleni

Juuri nyt tekisi mieleni mansikoita, juuri poimittuja, syvänpunaisia. Koko rove kukkuroillaan niitä saisi mieluusti olla. Ensin puraisisin pienen palan, kastaisin sitten sokerirasiassa ja haukkaisin kerralla loput, mussuttelisin suussani, silmät kiinni, kesäinen olo täyttäisi mielen . 

Vuorotahtihiihtäjä

Nämä miehet eivät hyppää loikalle, eivät vassulle. Vakaata vuorotahtia lykkivät menemään  kesät talvet.

Eino Leinoa mukalellen:

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun hanki on hohtava alla,

kun taivas kirkasna kaareutuu -

mut hauskempi hiihtää, kun vihertää puu,

tuul' ulvovi, rullat on suksissa

ja aurinko taivahalla.

Aaro Hellaakoski tähän että: ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”

Kuka ei kuulu joukkoon?

Kuka ei kuulu joukkoon ja miksi ei kuulu?

1. Vanha puuveistos Esteponan museossa
2. Julkisuuden henkilö muovattu marsipaanista
3. Pinoccio pitkänenä
4. Vaivaisukko suomalaisen kirkon ovenpielessä

Lopultakin pilkahdus valoa

Pitkään on taivas ollut lyijynharmaa. Nääntävä pimeys lasketunut maan päälle. Tätä neljän vuodenajan rikkautta eletty, kituuteltu.
Mutta  pilkahtipa taivaalta  VALO, aivan hypähti sydän rinnassa ilosta, palasi usko että aurinko ei ole sammunut.

Kansanluonteet näkyvät somistelussa

Pieni näyte suomalaisen ja espanjalaisen kansanluonteen erilaisuudesta. Kyseessä on rakennusten seinien koristelu, toinen kuva Malagan kaupungintalon seinältä ja toinen Vaasasta, torin laidalla olevasta rakennuksesta. Arvaatko kumpi on Vaasasta ja kumpi ei?

Molemmissahan on aiheeksi valittu naishahmo, aiheen käsittely poikkeaa suurestin toisistaan. Pimeys, kylmyys ja karu kansanluonne henkii vaasalaisesta hahmosta ja myös jonkunlainen itkuisuus.

Etelässä rakennuksen ohiklukijan silmää hemmotellaan pehmeillä muodoilla, aistillisuus myös henkii reliefistä,
veistäjä on keskittynyt kuvan kohteen persoonallisuuden sijasta luonnolliseen plastilisuuteen.

Oli miten oli, mukavampi koristeltujen seinien ohi on satunaisen kulkijan astella kuin sileän ja kolkon betonipinnan jonka ainoa somiste on "graffittitaiteilijan" töherrys..

Kaksi saarta ja vuodenaikaa Raippaluodossa

Kaksi saarta, kaksi vuodenaikaa, kevät ja talvi. 

Molemmat Merenkurkussa, Raippaluodossa.

Kevät on suuri lupaus, valo ja väri

Talvi on kolkko, mustavalkoinen, siniharmaa

Jakkaralle mallia

Tämä sattui jo kymmeniä vuosia sitten.  Naapurillani oli pahansisuinen ja kovasuinen anoppi. Oli hänellä 60-vuotispäivä lähestymässä. Vaimo usutti miehensä kylälle puusepänliikkeeseen tilaamaan äidilleen lahjaksi oikein design jakkaran, uniikkikappaleen. Tovin toimeksiantoa mietittyään miehen ilme kirkastui, kävi tuo ryöttä kammarissa selailemassa valokuvakansioitaan, nappasi pari kuvaa povitaskuunsa ja suoriutui hilpeästi vihellellen taipaleelle.

Alla kuvat, ne joiden pohjalta pyysi puusepän suunnitelemaan lahjajakkaran.

En nyt heti ymmärrä miten tämä kuva jossa kaktus kasvaa karun kiven pinnalla aiheeseen liittyy. No onhan se tavallaan punaisine lehdenreunoineen kuin kukka. Ehkä miehen sisimmässä kuitenkin piili joku lämpöisempi häivähdys anoppia kohtaan, arveliko että kyllä kovastakin kuoresta ääriolosuhteissa saattaa jotakin herkempää versoa.

Kasvun voima

Käsittämätön on se voima millä kukkanen itää ja tunkee itsensä pienestäkin rakosesta läpi asfaltin ja betonin. Kaiken ponnistuksen jälkeen vielä jaksaa silmiemme iloksi kauniisti kukkia. 

Sanotaanhan sitä että vahvalla tahdolla ja uskolla mies menee vaikka läpi harmaan kiven mutta tällainen puhe on enemmänkin vertauskuvallista. 

Sieraimia valokuvaamassa

Lasten mielikuvius on mahtava. Tässäkin muudan tapaus. Ilopillerit olivat pitkästyneitä kun vanhemmat rajoittivat TVn katselua ja tietokonepelien peluutta. Viihdykseen keksivät sisarukset ruveta kännykällä kuvaamaan toistensa nenänreikiä. Mitä hassumman kuvan onnistuivat saamaan sitä kovemmin nauraa räkättivät päälle.