Vuosia sitten puurtaessani mieliharrastukseni parissa eli kevyttä metsätyötä tein, sattui metsän siimeksessä silmiini pieni väkkäräinen kuusi eli näre. Katkaisin, karsin ja heitin kuormaan. Kotona nakkasin liiterin nurkkaan. Meni taas jokunen aika kun sekaisessa varastossani jotakin etsin niin kompastuin kuusenrankarahkaan. Tarkastelin sitä lähemmin, näytti jotenkin mielenkiintoiselta. Otin sahan ja katkaisin neljään osaan ja aloin niitä kuoria. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, runko oli runsaasti uurteinen ja koloinen. Monet illat meni kuoriessani, kyllästyttikin. Pari viimeistä pätkää tuli kuorituksi vähän kuin oli Vaahteramäen Eemelin puu-ukkojen vuoleminen. Aina kun olin jotenkin onnistunut ärsytämään vaimoni ja minua vuolain sanankääntein ojennettiin niin vetäydyin myrryksissäni liiteriin toviksi kuorimaan kapuloita.
Laskin aikani kuluksi kuusen iän sen vuosirenkaista, ne olivat niin tiheässä että suurennuslasi piti avuksi ottaa.
Ikää oli kokonaista 98 vuotta. Kovan elämän oli puu elänyt, melkein sata vuotta ikää ja mittaa vain kolmisen metriä.
Porasin puolentoistatuuman kuusilaudan pätkään reiät kulmiin ja kiilasin kuusenkäkkäräjalat reikiin, lopuksi lakkasin kiiltävällä venelakalla.
Miksi tästä rahista näin pitkään puhun johtuu siitä että penkin rustaaminen johti päässäni jonkinlaiseen vinksahdukseen, maniaan. Olen sittemmin valmistanut kymmeniä jakkaroita, kaikki omituisen näköisiä perinteisen mittapuun mukaan. Kun saan valmiiksi ihailen hetken, kehun itseäni itselleni että onpas omaperäinen ja tavallaan luonnonläheinen ja sitten annan sukulaisille ja tuttaville. Aiheutuu heille varmasti vaikeita hetkiä kun pitää yrittää olla iloisen ja kiitollisen näköinen ja säilyttää kotona näkyvällä paikalla siltä varalta että kyläilemään kutsumatta putkahdan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista, siis jos se oli positiivinen tai edes rakentava