Luonnon muovaamat

Vasemmalla pala leppäpuusta, oksanhaara ja oikealla näyte kuinka meri ajan kanssa hioo puun kantoa

Pääsiäispupu unelmoi

Mitä liikkuukaan pupulla mielessä
kissankellot, suklaamunat
vai uniko silmää painaa

Vanhempi andalusialainen mies lukee lehteä

Muudanna varhaisiltapäivänä käyskelin toimettomana pienen andalusialaisen kaupungin katuja.  Huomioini kiintyi vanhaan mieheen joka vaikutti keskittyneeltä lehdenlukuunsa. Mutisi itsekseen ja välillä kirota päräytti ärhäkästi, kuvittelin että oli lehteen painettu jotakin mistä hänellä oli täysin erilainen mielipide.

Lehdenluvun ohessa nautti caballero tumman solo kahvin ja pienen lasin Soberano brandiä. Kuvassa tarjoilija oli jo siivonnut astiat pöydältä. Andalusiassahan on herroilla tapana hoitaa päivittäin terveyttään pienellä tilkalla alkoholia, uskovat myös että ryypy selvittää rinnan.

Yritin mielikuvitella mikä kuohutti miehen mieltä. Oliko suosikkijalkapalloseuransa hävinnyt tai kärsinyt vääryyttä tuomarin taholta. Saattoi ahdistaa uudet EUn direktiivit jotka olivat vahvasti ristiriidassa vuosisataisten paikallisten hyviksi koettujen elämisen tapojen kanssa.

Mistä Munch ottikaan huutoon mallia

Huudon esikuva

Huutaja

Saattaapa hyvinkin olla että kuuluisa norjalainen taidemaalari Edvard Munch on matkallaan Andaluciassa sattunut kävelemään tämän ikivanhan oliivipuun ohitse. Sen rungossa on reikä, huutajan suu ja pari koloa silmien kohdalla. Herkkä ja vaikutteille altis tateilija luonut kenties näkemästään sielunsa sisäiseen piiruslehtiöön luonnoksen jonka myöhemmin ateljeessaan jalostanut tunnetuksi taideteokseksi.

Jos haluat välttämättä omin silmisi nähdä tämän maailman taidehistoriaan lähtemättömän jäljen jättäneen puun niin siellä se seisoo Fuengirolan kaupungin pohjoislaidalla, Pacosista Mijasiin johtavan soratien varrella heti ennen moottoriteitä. Varoituksen sana vielä että varo liukastumasta lehmien jätöksiin, naudat nimittäin aika ajoin käyskentelevät näillä tienoilla. Pelätä niitä ei tarvitse vaikka onkin heillä kunnioitusta herättävän pitkät ja terävät sarvet, säyseitä he ovat ja rauhaa rakastavia.

Polttopuut voi pinota monella tavalla

Yksi harvoista harrastuksistani on polttopuiden teko. Prosessi alkaa siitä että kaadan puut metsästä, kuljetan vanhalla rähjäisellä traktorilla ihmisten ilmoille. Kotipihassa halkorantteella sahaan noin 30 senttiä pitkiksi pätkiksi ja kalautan kirveellä halki. On kaksi kirvestä, Fiskarsin pieni halkomakirves ja sitten kaikkein suurin Fiskars paksuja ja juonikkaampia pöllejä varten.
Vuosien rutiinista johtuen osun kirveellä suunnilleen siihen mihin tähtään, ei nyt aina napakymppejä mutta sanotaan että suunnilleen yhtä hyvin kuin Kaisa Mäkäräinen osuu pilkkaan apumahiihtokisoissa.

Pinoan klapit seinävierille kuivumaan. On minulla pystytettynä myös kanaverkosta tehty töttörö johon nakkelen osan aurinkoa saamaan. Syksyn tullen siirrän umpikuivat, heleästi kalkahtelevat klapit puuvajan suojaan. Se on palkitsevaa askarta, ikäänkuin täyttymyksen eli sadonkorjuun aikaa.

Tässä kohtaa polttopuiden tarinaa päästään oheisen kuvan sanomaan. Onhan siinä munkkien taidokkaita latomuksia Vironmaalta. Ylväinä jököttävät nurmella, olemukseensa  ovat saaneet vaikutteita kreikkalaiskatolisten temppeleiden muotokielestä.
Jäätävän viiman vonkuessa hyisinä pakkasöinä luostarin nurkkapielissä on mitä polttaa pystyuuneissa ja kakluuneissa. Kelpaa munkin köllötellä keljassaan, kylkeä kääntää koivupuun suomassa kotoisassa lämmössä hurskaita unia nähdä, kenties kevyesti kuorsaten.

Niin mieluista askarta minulle on polttopuiden teko sen kaikissa vaiheissa. Helppoudessaan sopivaa harrastusta ysinkertaisten asioiden pohtijalle. Lihakset, jännetupet ja hengityksen elimet vahvistuvat ja aivot saavat kaipaamaansa happea.

Runoilijan purressa on moottori

 Taivaan tuulien oikullisuuteen työlästynyt runoilija on asentanut venhoonsa moottorin.

Inspraatio on kuin tuulen henkäys purjeisiin, mutta pitkien tyynien aikana takaa moottori runopurren kulun, saa runosuoni vakaasti tykyttää koneen tahdissa

Lemmikkisonni selkänojana

Lemmikki, ystävä, lämmin selkänoja, siinä kaikki samoissa nahkoissa.

Koirani Tottel af Tottelstroem

Koirani, käytännön syistä kutsun vain Totoksi. Ei oiekein edes pidä tuosta pidemmästä nimestään.
Sekarotuinenhan se on, seropi.  75% on sukutaulussaan border collieta, isä puhdasrotuinen ja äiti puoliksi. Mitä se loppu 25% on, siitä ei ole tietoa ihmisillä, äiti kyllä ietää mutta ei kerro.
Kolme vuotta ikää. Siivo ja viisas koira. Ymmärtää mokoma sekä suomea että ruotsia.

Kissoja se ei siedä, oikeastaan olen sen opettanut niitä ajamaan niitä takaa. Hirvittävästi uristen ajaa ne korkealle puuhun ja haukkuu tovin. Siksi olen kissanajoon opettanut kun tuppaavat nuo verenhimoiset otukset syömään pikkulintuja, siivekkäitä joita talvet syötän ja kesäksi pöntöt pihapuihin ripustan.

Kissa mirrit, houkutuksia

Jotain yhteistä on heidän olemuksessaan. Koruliikkeen ikkunassa molemat , katseenvangitsijat.
Salaperäisiä, turha edes yrittää arvailla mitä mielessään liikkuu. Silmät ovat sielun peilejä, ota siitä selvää mitä heijastelevat, mitä sielussa liikkuu.
Voimaa niissä on, toista tekisi mieli silitellä, syliinsä ottaa, toinen houkuttaa helyn ostamaan

Koiramme katsoo liikaa telkkaria

Koiramme on TV fani, vähän katsoo liikaakin, on riipuvainen. Olemme joutuneet hankkiman toisen telkun häntä varten kun toisinaan haluame katsoa eri kanavia. Koiran paras suosikki on meren elävistä kertovat ohjelmat, kaikista on kiinnostunut valaista vesikirppuihin ja mitä omituisemman näköisiä sen parempi, kirsu kiinni ruudussa, pitää pestä päivittäin.

Kolleegojaan myös haluaa seurata, kuvassakin katsoo innostuneena agility ohjelmaa. Häntä viuhtoo puolelta toiselle.

Viime aikoina on osoittanut mielenkiintoa myös uutisiin ja Arto Nybergin ohjelmaan. Kokki ja kodinsisustusohjelmia se karttaa visusti.

Katsottuaan jotakin konstikkaampaa se vetäytyy sulattelemaan, pohdiskelemaan näkemäänsä (kuva oikealla)

Koiraa närästää

Oli unohtunut mökin laiturille melkein täysi pussillinen salmiakkiruutuja. Niitä mustia, kammottavan makuisia joista lapset ja jotkut aikuiset naisetkin pitävät.

Jack Russel pahus, tuo kyltymätön ahmatti,  pisti yhdeltä seisomalta kaikki poskeensa ja sai pahat mahanpurut. Sanoisin että ihan oikein sille kun menee lupaa kysymättä syömään lasten karkit.

Punalipun salkoon nostamme

Aatteen paloa laulun sanoin:

Ja me barrikaadit teemme ja sieltä ammumme

ja punalipun salkoon nostamme

Nyttemmin ovat laulujen sanat tulleet jotenkin pehmeämmiksi, kautta rantain nyt puhutaan.  

Rahi, itse tehty

Vuosia sitten puurtaessani mieliharrastukseni parissa eli kevyttä metsätyötä tein, sattui metsän siimeksessä silmiini pieni väkkäräinen kuusi eli näre. Katkaisin, karsin ja heitin kuormaan. Kotona nakkasin liiterin nurkkaan. Meni taas jokunen aika kun sekaisessa varastossani jotakin etsin niin kompastuin kuusenrankarahkaan. Tarkastelin sitä lähemmin, näytti jotenkin mielenkiintoiselta. Otin sahan ja katkaisin neljään osaan ja aloin niitä kuoria. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, runko oli runsaasti uurteinen ja koloinen. Monet illat meni kuoriessani, kyllästyttikin. Pari viimeistä pätkää tuli kuorituksi vähän kuin oli Vaahteramäen Eemelin puu-ukkojen vuoleminen. Aina kun olin jotenkin onnistunut ärsytämään vaimoni ja minua vuolain sanankääntein ojennettiin niin vetäydyin myrryksissäni liiteriin toviksi kuorimaan kapuloita.

Laskin aikani kuluksi kuusen iän sen vuosirenkaista, ne olivat niin tiheässä että suurennuslasi piti avuksi ottaa.
Ikää oli kokonaista 98 vuotta. Kovan elämän oli puu elänyt, melkein sata vuotta ikää ja mittaa vain kolmisen metriä.

Porasin puolentoistatuuman kuusilaudan pätkään reiät kulmiin ja kiilasin kuusenkäkkäräjalat reikiin, lopuksi lakkasin kiiltävällä venelakalla.

Miksi tästä rahista näin pitkään puhun johtuu siitä että penkin rustaaminen johti päässäni jonkinlaiseen vinksahdukseen, maniaan. Olen sittemmin valmistanut kymmeniä jakkaroita, kaikki omituisen näköisiä perinteisen mittapuun mukaan. Kun saan valmiiksi ihailen hetken, kehun itseäni itselleni että onpas omaperäinen ja tavallaan luonnonläheinen ja sitten annan sukulaisille ja tuttaville. Aiheutuu heille varmasti vaikeita hetkiä kun pitää yrittää olla iloisen ja kiitollisen näköinen ja säilyttää kotona näkyvällä paikalla siltä varalta että kyläilemään kutsumatta putkahdan.

Siili syö nakkimakkaraa

Se oli viime kesää, laiskasti pilkoin kotipihalla leppäpöllejä saunapuiksi. Ajatuksiini vaipuneena, klapien teko on minulle mieluista, terapeuttista. Vaikka yleensä välttelen ruumiillista työntekoa niin sauna- ja takkapuiden teko on mieluista. Uskon että kyseessä kohdallani on joku alkukantainen vaisto. Polttopuita on tehtävä että on lämmin talvella, mukava käännellä kylkeään tulen loisteessa pakkasen paukkuessa nurkkahirsissä.

No siinä ranteella puuhaillessani tuli onea tunne että minua tuijotetaan. Silmäilin ympärilleni ja pian äkkäsinkin että nappisilmäinen siili minua ihmetteli. Arvuuttelin että miksi se minua katsoo, mikä sillä on pienessä mielessään. Muuta en keksinyt kuin että jos sillä on nälkä. Epäilytti kyllä sillä elettiinhän parasta kastematojen ja lehtokotiloiden aikaa. 

Otin ja noudin jääkaapista pari nakkimakkaraa, olivat vähärasvaista laatua mutta päätin kuitenkin koittaa kelpaisivatko siilelle. Murentelin pieniksi paloiksi ja asetin siilen nähden ne klapipinon reunalle ja kehoitin atrialle elikkoa. Ei siinä kauan siilen nokka tuhissut kun kävi käsiksi makkaroihin, kuola suupielistä noroina valuen pisteli poskeensa. Syötyään kerran mulkaisi minua, kiitollisesti tai niin ainakin tulkitsin ja kävellä ähisti täysi vatsa maata viistäen terassin alle sulattelemaan.

Mieleeni jäi tapahtumasta  lämmin tunne, omahyväisyyttäni koin hyvänkin teon tehneeni.

Varis, onko hän brutaali lintu

 

Varis on mielestäni sangen brutaali lintu.
Olisiko siksi kun laulaa niin kovaa ja rumalla äänellä. Agressiivisesti, vaativasti, karheasti.
Kaikenlainen eleganssi ja hennot nyanssit eivät ole variksen makuun.

Voiko sitä edes lauluksi sanoa, jonkinlaista karjahtelua pikemminkin, niin on kuin vaatisi itselleen koko maailmaa.

Sen matala otsa, arkinen väritys ja iso kolho nokka, jonka työntää joka paikkaan, eivät myöskään ole omiaan herättämään sympatioita.

Ahnas pesärosmokin se on viimeisen päälle, syö makoisiin suijinsa munat ja poikaset itseään heikompien lintujen pesistä ja röyhtäilee tuuheasti päälle. No toisaalta näinhän tekee ihminenkin.

No ei vaiskaan, köyhempi olisi ihmisen urbaani elinympäristö ilman tätä mahtailijaa. On se osa suomalaisen lähiluontoa. Laulukin saattaa miellyttää hard rockin ynnä muun metallican ja kovien äänien ihailijoita.

Korkealla ja vapaana lentäköön varis sinitaivaalla raakkuen ja varoen isoja haukkalintuja ja metsästäjien haulipanoksia!

Sokea ikkuna

Muudan mies rakensi mökilleen kesäkeittiön. Liedeksi hankki Högforssin vanhan valurautahellan, kome levyä ja pieni uunikin siinä oli. Liedellä oli takanaan jo pitkä elämä, sivukylällä mökin mamma siinä monet läskisoosit käristänyt, hernerokat hauduttanut, joskus juhlapäiviksi lampaanlavankin kenties uunissa paistanut. Puhumattakaan niistä tuhansista litroista kahvia jotka hellalla olivat kiehutetut piristämään arjen harmaata eloa.

Kesän runsaassa valossa onnistuikin ruokien laitto mieheltä mainiosti. Luonnonläheinen olotila inspiroi kokeilemaan rohkeasti uusia makuelämyksiä. Pyöreämahaisessa, pikimustassa malmipadassa porisivat uudet perunat iloisesti. Loppumattomista TVn kokkiohjelmista oli mies oppinut että punaviinilasi käden ulottuvilla takasi mielikuvituksen juoksun, antoi rohkeutta käyttää eksoottisempiakin mausteita.

Mutta syyshämärien koittaessa alkoivat vaikeudet, pihvit jäivät liian raaoiksi tai paloivat karrelle. Mies äkkäsi että syynä oli keittiössä vallitseva hämäryys. Oli unohtunut laittaa kyökkiin yhtään ikkunaa. No senverran fiksu oli mies että ei hölmöläisten tapaan säkillä valoa sisään ruvennut kantamaan vaikka vaimo, tuo vanha ruppana, irvileuka, oli sellaista ehdottanut. Ei suinkaan vaan mies meni punaisen ristin kirpputorille ja osti sieltä kaksiruutuisen vanhan ikkunan ja asensi sen kesäkeittiönsä seinälle.

Linnuille pönttöjä asua

Eipä ole kuin pari kolme viikkoa siitä kun hoilattiin "No onkos tullut kesä ja laitetaankos pesä myös pikkulinnuille".

Otin laulun sanat täydestä. Etsin nurkista vanhoja laudanpätkiä ja värkkäsin muutaman pesän pikkulinnuille.
Talitiaisia ja kirjosieppoja varten porasin 32 millin reiät ja sinitiaista varten 28 mm. Harmittaa suunnattomasti isompia lintuja kun ottavat hartiat kiinni eivätkä pääse sisään. Pitää laittaa näitä pienempireikäisiäkin, kyllähän sinitintit menisivät 32 millisiinkin mutta isommat linnut ajavat ne raaasti pois ja omivat pöntöt itselleen.

Kokeeksi tein yhteen isommankin lentoaukon, saas nähdä että kelpaako kodiksi jollekin lihavammalle linnulle vai asettuisiko orava pesimään.

Nyt kun saan nämä vielä puihin ripustettua niin tunnen itseni hyväksi ihmiseksi, suureksi ornitologiaan kallellaan olevaksi luonnon ystäväksi.

Hiljainen kylätie

Metrotytöt niminen hempeästi laulava tyttötrio aikanaan lauloi "Hiljainen on kylätie" laulun.
Menneitä siinä muisteltiin, vanhan rakkauden perään haikailtiin.
"En enää kuule sun askeltes iloista kaikua tieltä nyt, en.
En enää kuule sun kaihoisaa lauluas, laulua rakkaudenSe oli silloin, mutta nyt
Sydämes lienee kylmennyt"

Tunteiden lisäksi ovat ilmatkin jäähtyneet. On ylkä lähtenyt ilmeisesti etelän taajamiin, paremmille marjamaille, ehken ollut vallan hunsvotti, tunnoton
naisten naurattaja.
 Nykypäivänä kaihoisa laulu kylätiellä saattaisi herättää kummastusta.  Uskon että rallattelevaa trubaduuria jopa välteltäisiin, siirryttäisiin tien toselle puolelle kohdattaessa ainakin pimeään aikaan. Saattaisipa joku viranomainen jopa käydä tarkistamassa pitääkö ohjata hoitoon.
"Kohtalo vienyt on mennessään sen, minkä antaneet on haavehet"
Laulun minä hahmo on tässä vaiheessa selvästi hyväksynyt tilanteen. Toivottavasti menetys ei ole tehnyt kovin kipeää ja muistot menneestä ovat kauniita, lämmittävät haavoitettua sielua jopa talven pakkasilla.

Moottoriavusteinen polkupyörä

Se oli Iisalmessa, liki kuulua Partalan aittaa kun tämän näin. Näitä ei aivan joka päivä vastaan tule. Uskoisin että on tavallista mielikuvitusrikkaamman kyläsepän kätten ja aivoitusten työn tulos. Siellähän niitä riittää Yläsavossa, takavuosien nälkämailla, pienillä kivisillä hallaisilla tiluksilla maata viljeltiin. Ovat sepät perua ajoilta kun kaikki piti osata itse tehdä, hevosrekien rauta-osat, viikatteet, puukot ynnä muu tarvekalutut
pajassa kalkutella.

Näkeehän sen katsojakin mutta kuitenkin haluan luetella joitakin yksityskohtia. On kaksi tavaratelinettä, lastenistuin ja hieno nahkalaukku pikkutavaroille. Hyvin jousiteun satulan nokka osoittaa ylväästi yläilmoihin.
Omat kettinkinsä apumoottorille ja polkijalle. Väritys on hillitty, kaukana ajallemme tyypillisestä riemunkirjavasta lookista.

Ken tällaisella pyörällä pääsee ajamaan istukoon selkä suorana ja ilme vakavana, noudattakoon liikennemerkkejä, pidättyköön ylinopeuksista ja nostakoon hattua vastaantuleville, ainakin iäkkäämmille naisihmisille.

Tonttu hangessa

Tämä on tonttu, fanerista sahattu ja käsin maalattu. Näitä seisoo Pohjanmaalla kotipihoilla joulun alla, on tällainen perinne. Iltojen pimeytä valaisemaan ja joulunomaista tunnelmaa luomaan laitetaan lyhtyyn kynttilä palamaan.

Tapanahan on peljätellä lapsia Joulun lähestyessä hokemalla että tontut nuo Joulupukin lähettämät agentit, tarkkailevat hyviä ja pahoja tekojonne ja kirjaavat havainnot vihkoonsa. Pukki sitten selailee tonttujen kertomukset ja suo lahjojansa kiltteyden ja ahkeruuden perusteella. Laiskimuksille ja riitapukareille ei tuo yhtään mitään tai sitten aivan pahimmille ojentaa risukimpun kehoittaen samalla tekemään parannuksen.

Kun tenava näkee tällaisen puutontun pihassa jököttävän niin vanhempien uskottelu kiltteyden positiivisesta vaikutuksesta lahjasaaliiseen pysyy kirkkaammin mielessä.

Sellainenkin sattumus kylällämme takavuosilta että iltahämärissä oli muudan juoppo ihminen tällaisen tontun illan hämärässä havainnut hangessa häntä tuijottamassa. Niin oli pelästynyt että kaivoi pontikkapullonsa taskusta ja heitti sen korkeassa kaaressa kauksi hankeen. Kuvitteli viinahuuruissaan tontun ikäänkuin pikku-ukoksi.  Niiltä jalkojensijalta teki raittiuslupauksen ja se on pitänyt, mies laulaa nyt bassoa kirkkokuorossa ja toimii arvostettuna jäsenenä heitteille jätettyjen kulkukoirien tukiyhdistyksessä.

Uppsalalaista jätehuoltoa

Ruotsin Uppsala on viehättävä kaupunki. Huikea kirkko, linnan, yliopiston seutu, vanhakaupunki. Kannattaa kävellä ja ihastella jos matkan varrelle sattuu.

Mutta kärmeksiä asustaa tässäkin idyllissä.
Kaupunkia halkovaan Fyriså jokeen  nuo ryötät
viskoneet käypää tavaraa.

Visto näky kerrassaan

Mies kaivaa nenäänsä härkätaisteluareenan katsomossa

Vähäpukeinen mies istuu yksin härkätaisteluareenan kolmoskatsomossa paikalla numero 46.

Häräntapon alkuun lienee vielä aikaa kun katsomo on noinkin väljä. Saattaa olla myös että mies haisee, ei käytä deodoranttia, mahdollisesti röyhtäilee viinanhuuruisia valkosipuilta haisevia örähteleviä röyhtäyksiä. 

Herra kärsii silminnähden myös lievää hieman vakavammasta ylipainosta.