Puillakin on peppureikä

Ei tämä satu ole, ei sellaisen kirjoittamiseen riitä mielikuvitus, itse koettua, totta joka sana.

Pikkutyttö, lapsenlapsi ja isoisä kävelivät metsäpolkua. Se oli ikiaikaista aarnimetsää, paljon lahopuita ja pökkelöitä. Luonnonsuojelualuetta, puut saivat rauhassa omia aikojaan kasvaa, kaatua ja lahota niille jalansijoilleen.

Pikkutyttö oli aivan ihmeissään näkemästään, ei ollut ennen ikinä tällaisessa satumetsässä ollut. Silmät ymmyrkäisenä katseli ympärilleen, vähän pelottikin mutta enemmän ihastutti ja kummastutti.
Yhtäkkiä tyttö pysähtyi tarkastelemaan lahopuuta, koivunpökkelöä.

Tyttö: Tiesitkö sinä että puilla on pepunreikä
Pappa: No en, eikä niillä sitäpaitsi sellaista ole
Tyttö: Onpas,tule itse katsomaan
Pappa: Älä sinä höpöttele omiasi, tule nyt vain, jatketaan matkaa
Tyttö: En tule, sinun on ensin tultava itse katsomaan kun et muuten usko

Isosisä teki tytön mieliksi, niinkuin se aina teki. Tyttö näytti koloa pökkelön
kyljessä ja sanoi että jokos nyt uskot.

Pappa:  Ei tuo pepunreikä ole, se nyt vaan on joku kolo, ehkä tikkalintu siihen nokkinut
Tyttö: Onpas, onpas
Pappa: No jos olisi niin siinähän olisi pökkelön juurella puun papanoita
Tyttö (miettiväisenä): Luulen että ne ei papanoi, ne laskee tuhnuja vaan
Pappa: Olkoon menneksi, ehkä se on niin.

Ja matka jatkui kohti seuraava ihmettelyn aihetta.